- Alkuperäinen postaus Maanantai 23.1.2023 -
Aloitin “bilekulttuurini” 15-vuotiaana riparin jälkeen. Opin juhlistamaan viikonloppuja, juhlia, merkkipäiviä, merkittömättömiä päiviä, iloa, surua, onnistumisia, vitutusta jne jne alkoholilla. Alkoholi sopi jokaiseen tilanteeseen ja jokaiseen tunteeseen. En sano olleeni alkoholisti, mutta tunneyhteys on ollut vahva juuri liitettäen alkoholinkulusta suoraan koettuun tunteeseen. Arkisin en juonut, enkä yksin kotona. Joskus ehkä pari lasii viiniä syysiltoina.
Porukassa sitten suuntana oli suoraan humalanhakuisuus ja ei puhettakaan, että olisi mitään välimuotoja. Olin odottanut täysi-ikäisyyttä, kuin kuuta nousevaa; Vihdoin mä pääsen baariin! Täytin 18 ja edeltävänä iltana isosiskoni oli jäänyt bussin alle ja menehtynyt saamiinsa vammoihin. Se iski niin lujaa. Sain tekstareita kavereilta, että "hyvää syntymäpäivää, nyt juhlitaan!". Kiva siinä sitten alkaa vastaamaan, että ei mennäkään ja miksi ei. Ei ollut vielä mitään somea, missä jengi oli yleisesti. Sain ja vastasin jokaiseen viestiin yksitellen. Äiti vannotti mulla, etten lähtisi baariin ennen kuin hautajaiset on ohi. Lupasin. Odotin sen kaksi viikkoa.
Kiitos Äiti, käsittelin tähän liittyvät tuoreimmat ajatukseni ja tunteeni ilman kreisibailausta.
- Ajatuksia 20.12.2023 -
Eilen oli 19.12.2023. Lopetin alkoholinkäytön 19.2.2022. Yksi vuosi ja 10kuukautta takana jo alkoholittomuutta (ja savuttomuutta), kahden kuukauden päästä tasan kaksi vuotta tulee täyteen! Oon tosi ylpeä itsestäni! 🥰
Mä muistan tänä vuonna on tullut vain KERRAN niin vahva tunnereaktio, että toivoin, että joisin vielä alkoholia ja oisin voinut riipasta siihen hetkeen pienet kännit. Ja olin tässä tilanteessa jo valmiiksi lähdössä ulos ystäväni kanssa! Jos en olisi itse niin vakuuttunut siitä, että tää on loppuelämän päätös, eikä "katsotaan mihin asti pääsen olemalla selvinpäin" niin tuo olisi varmasti ollut tosi heikko hetki mun selkärangalle.
Mä todellakin olen niin vakuuttunut siitä, että en tule koskaan enään elämässäni tarvitsemaan alkoholia ja tupakkaa mun elämään. En vaan löydä yhtään hyvää syytä niiden käytölle. Ja on mahtava tietää, että päätökseni on niin vankka, että tunteet eivät jyrää sen yli. Vaikka tuntisin kuinka syvää ahdistusta, surua ja ikävää niin mieleeni ei ensimmäisenä tule päihteet tai joku muu pakokeino millä sitä lähtisin pakenemaan. Oon oppinut tunnistamaan ne tunteet ja tiedostamaan, että näitä ei kannata lähteä pakoon (tai ei mitään tunnetta).
Ne on päästettävä ulos, hyväksyttävä, antautua hetkelliselle tuskalle, tuntea ne, itkeä ja hengittää. Se syvä suru, jota aika ajoin tunnen tulee tosi syvältä ja se tuskan tunne minkä se tuo mukanaan on mulle omituisella tavalla nautinnollista. Se tuska ja siihen palaaminen on linkki siihen voimaan mikä mussa asuu. Se on muistutus mulle siitä, mistä kaikesta oon selvinnyt mun elämässä.
🔥Se voima, jonka avulla oon tullut tähän hetkeen asti.
🔥Se voima, joka päätti että en halua jäädä katkeroitumaan kohtalostani.
🔥Se voima, joka päätti, että mä voin olla mitä vaan.
🔥Se voima, joka päätti et mä haluan antaa tässä elämässä kaikkeni.
🔥Se voima, joka on tehnyt musta sen kuka olen.
Ja viime vuonna se voima on rohkeasti päästänyt irti yksin pärjäämisestä ja hakenut ja vastaanottanut apua, oppinut tukeutumaan ja luottamaan. Ja näin mun voimasta rakentuu koko ajan vahvempi, mitä se ei yksin voisi koskaan ollakkaan.🙏🏼✨🔥
Terkuin,
Riina Hyppönen | Arjen Rajastaja 🩵